Vuonna 1972 vaasalainen Armas Rinne oli kävelemässä rautatieasemalta Palosaarta kohden. Armeijasta lomalle päässeen nuoren miehen askel oli kevyt. Pitkänkadun ja Järvikadun risteyksessä hänen katseensa kiinnittyi joukkoon ihmisiä, jotka huutelivat Onkilahden suuntaan.
– Kurkin joukon ylitse ja näin pienen lapsen kävelevän jäällä. Hän lähestyi uhkaavasti sulaa aluetta. Hetkeäkään hukkaamatta heitin armeijarepun maahan, riisuin manttelin ja puseron ja ryntäsin tytön perään, Rinne muistelee tapahtumia.
Hän arvelee välimatkan olleen noin 200 metriä. Rinne juoksi raivoisasti, ja teki juostessa päätöksen hypätä veteen, mikäli tyttö ehtisi putoamaan sulaan.
– Huusin häntä pysähtymään, mutta hän vain jatkoi matkaansa. Noin 15 metriä ennen sulan reunaa tavoitin tytön, nappasin hänet syliini ja kannoin rantaan, jossa joku nainen otti hänet minulta. Arvelen hänen olleen tytön äiti.
Nainen kiitti Rinnettä ja kantoi lapsen läheisen talon portista sisään. Nuorimies juoksi kotiin lämmittelemään.
Onnea matkassa
Nyt 47 vuotta myöhemmin Rinne toivoisi tapaavansa tytön.
– Päivän tapahtumat palaavat mieleeni joka kerta, kun ylitän Putusillan. Pelastin tytön melko varmalta hukkumiskuolemalta. Haluaisin istahtaa hänen kanssaan kahville ja kertoa, että meillä oli onnea matkassamme, Rinne kertoo.
Rinnettä puistattaa, kun hän ajattelee, mitä olisi voinut tapahtua.
– Siinä kohtaa on kova virtaus. Olin päättänyt hypätä tytön perään. Vasta jälkikäteen tajusin, että ylöspääsy olisi ollut virtauksen vuoksi hankalaa. Olin hyväkuntoinen ja olisin selvinnyt kylmässä vedessä jonkin aikaa, mutta korkeintaan kymmenen minuuttia, hän pohtii.
– Jos olisin tullut puoli minuuttia myöhemmin risteykseen, emme ehkä olisi selvinneet, Rinne lisää.
Hänelle ei selvinnyt, miksi tyttö käveli päämäärätietoisesti sulaa kohti.
– Arvelen tytön olleen tuolloin noin 5-vuotias. Ehkä hänellä oli joku uhmakohtaus, joka sumensi näön ja kuulon. Olisi pitänyt pyytää yhteystietoja tai jotain, mutta nuorena se oli vain yksi tapahtuma muiden joukossa. Tapahtuman tärkeys valkeni minulle vasta myöhemmin.
Hurja juoksu
Rinne toivoo jonkun muistavan tapahtumat, ja sanan kiertävän tällä hetkellä noin 50-vuotiaan naisen korviin.
– Nainen, jonka syliin tytön annoin, kantoi hänet Järvikadun varrella olevaan taloon. En minä kiitosta kaipaa. Haluaisin vain tavata tytön, koska asia on mielessäni lähes päivittäin.
Putusiltaa ylittäessään Rinteen katse mittailee usein etäisyyttä, jonka juoksi tytön luokse.
– Minun on pitänyt juosta hurjaa vauhtia, jotta ehdin ajoissa. En uskalla edes ajatella, miltä nyt tuntuisi, jos tyttö olisi tippunut sulaan veteen, Rinne sanoo hiljaa.
• Asiasta jotain tietävät voivat lähettää sähköpostia toimituksen osoitteeseen vaasanikkuna@vaasanikkuna.fi.
Katja Lahti
