Vaasalainen Sarina Hakala kertoo kärsineensä pahasta araknofobiasta eli hämähäkkikammosta vuosikausia. Kolme vuotta sitten hän kyllästyi pelkoonsa.
– Aloitin siedätyshoidon katselemalla kuvia ja videoita hämähäkeistä. Vaikeinta oli koskea puhelimenruudulla kahdeksanjalkaisen kuvaan, hän muistelee hoidon alkumetrejä.
Mikäli hämähäkki eksyi Hakalan kanssa samaan tilaan, ei hän saanut rauhaa ennen kuin se oli poistettu.
– Huusin aina miestäni apuun. Pelko hallitsi elämääni, joten päätin tehdä sille jotain.
Oma hämähäkki. Omatoimiseen hoitoon kuuluivat myös vierailut hämähäkkiharrastajien luona.
– Hikosin jännityksestä, kun ensimmäisen kerran olin menossa harrastajan luokse. Sisällä lähinnä yllätyin, sillä hämähäkit eivät olleetkaan niin kamalia kuin luulin. Ne näyttivät jopa söpöiltä, hän naurahtaa.
Puoli vuotta myöhemmin Hakala otti ensimmäisen oman hämähäkkinsä. Uusi lemmikki, Acanthoscurria geniculata (Geni) on mietomyrkkyinen tarantula.
– Halusin kauniin yksilön, joka on esillä koko ajan, eikä kaivaudu koloihin. Hämähäkki oli ikään kuin palkinto kovasta työstä, jonka tein päästäkseni kammostani.
Nahat säilöön. Geni-vauva oli kaksisenttinen tullessaan Hakalan hoiviin, nyt se on jo 12-senttinen. Nahkansa naaras on luonut seitsemän kertaa.
– Säilytän ehjät nahat. Usein ne rikkoontuvat, kun hämähäkit imevät niistä nesteet nahanluonnin jälkeen. Välillä ne repivät niitä myös huvikseen.
Hämähäkki on Hakalan mukaan voimaton ja avuton luodessaan nahkaansa. Se voi jopa menehtyä luomisprosessin aikana.
– Moni asia voi mennä pieleen. Pitää olla myös tarkkana, ettei terraariossa ole luomisen alkaessa ravintoa, sillä silloin esimerkiksi jauhomato saa purtua sen hengiltä.
Kammosta ihastukseen. Geni-hämpyn jälkeen Hakalan kotiin on muuttanut 14 hämähäkkieläintä.
– Kaksi niistä on skorpioneja. Minua varoiteltiin heti alussa, että yleensä näiden kanssa lähtee mopo käsistä, hän nauraa.
Hämähäkeissä Hakalaa kiehtoo niiden kauneus, eksoottisuus ja erikoisuus.
– Opin niistä koko ajan jotain uutta. On mielenkiintoista nähdä, kun ne esimerkiksi peseytyvät, metsästävät ja kaivelevat luolia. Ne elävät omassa pienessä maailmassaan, hän toteaa.
Kahdeksanjalkaiset syövät jauhomatoja, sirkkoja ja torakoita, joita Hakala kasvattaa niille.
– Kesäisin pyydystän pienille hämpyille ravinnoksi myös kärpäsiä. On kiva seurata, kun ne saalistavat niitä.
Herkkiä ötököitä. Hakala sanoo kunnioittavansa hämähäkkejä, eikä ole esimerkiksi koskaan koskenut niihin.
– Koskettelu on hämpyille todella stressaavaa. Ne ovat herkkiä niveljalkaisia. Pienikin pudotus voi olla tappava. Kaikkien turvallisuuden kannalta on parempi, että ne pysyvät terrassaan.
Vaikka tarantulan myrkkyä ei pidetä tappavana, voi monien lajien purema aiheuttaa voimakkaita oireita, kuten äärimmäistä kipua, lihaskramppeja ja voimakasta oksentelua.
– Tarantulat jaetaan uuden maailman (Amerikka) ja vanhan maailman (Afrikka ja Aasia) lajeihin. Minun omani kuuluvat uuden maailman lajeihin. Oireiltaan purema vastaa ampiaisen pistosta, hän kuvailee.
– Jotkut reagoivat puremaan hyvinkin rajusti, joten en suosittele kokeilemaan, hän lisää.
Hämähäkeilläkin on Hakalan mukaan luonne-eroja.
– Toiset ovat säikympiä kuin kaverinsa. Jotkut näyttävät selvästi, kun pinna palaa. Ne nousevat takajaloilleen ja paljastavat myrkkyhampaansa tai potkivat poltinkarvoja peppunsa yläpuolelta. Ne eivät esimerkiksi aina tykkää, kun niitä pitää siirtää paikasta toiseen.
Hakala sanoo kiintyneensä lemmikkeihinsä.
– Varmasti minulta pääsee itku, kun joku näistä kuolee. Vaikka näiden kanssa ei voi mitään tehdä, ovat ne yhtälailla rakkaita kuin koirat tai kissat.
Katja Lahti
