Jyväskyläläinen Mauri Karvonen astelee lokakuisen iltapäivän auringossa Fanny-talon pihamaalla. Illan tummuessa hän aikoo kertoa vaasalaisyleisölleen monta hiuksia nostattavaa aavetarinaa.
Karvosen elämässä alkoi kummitella hänen historiakiinnostuksensa myötä. Tutkiessaan vanhoja rakennuksia hän huomasi, että lähes jokaisen kartanon tai muuten merkittävän pytingin menneisyyteen liittyi oma kummituksensa.
Kummituksista tietotaidolla. Karvonen perehtyi tarinoihin ja nyt häneltä on ilmestynyt aiheesta jo kaksi kirjaa. Aavetaloja ja ihmiskohtaloita ilmestyi kaksi vuotta sitten ja Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2 tänä vuonna.
Aavetarinoiden ohella teokset tarjoavat rautaisannoksen historiaa ja kiinnostavia ihmiskohtaloita.
Mikä tahansa kummitusjuttu ei Karvosen kansien väliin pääse. Historioitsija ja rajatiedon tutkija tekee taustatyöt tarkasti ja vaalii tiukkaa lähdekritiikkiä.
– Onhan tämä semmoista salapoliisin hommaa. Sukupuita ja kirkonkirjoja saa tutkia paljon, hän kuvailee.
Kaikelle ei selitystä. Aavetarinoita kerätessään Karvonen on kolunnut jo noin viisisataa kohdetta. Matkoilla on tullut eteen outojakin tilanteita.
Paikassa, jossa ei todistettavasti ole leivottu yli sataan vuoteen, on tuntunut ilmassa tuore leipomusten tuoksu. Myös ovet ovat auenneet selittämättömästi Karvosen silmien edessä.
– Yhdeksänkymmentäviisiprosenttisesti oudoille ilmiöille löytyy järkiselitys, mutta loppuja ei pysty millään selittämään, Karvonen sanoo.
Hän kertoo suhtautuvansa yliluonnolliseen skeptisen uteliaasti.
– Ajattelen, että tehtäväni ei ole todistaa yliluonnollisen olemassaoloa, vaan tutkia rajatiedon ilmiöitä historiantutkimuksen näkökulmasta, hän summaa.
Leikki-ikäisten kaksosten isänä voimakkaimmin hänen ihonsa alle menevät tarinat lapsihaamuista.
Kristiinankaupungissa kummittelee. Kesällä ilmestyneeseen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita -sarjan kakkososassa Karvonen esittelee kaksitoista kohdetta, jotka sijoittuvat laajalti ympäri Suomen karttaa.
Oman lukunsa saa myös puutalojen Kristiinankaupunki, joka kirjassa nimetään kummitusten kaupungiksi.
Karvonen toteaa kirjassaan Kristiinankaupungin kulta-ajan tuoneen vaurautta kaupungin porvareille, kauppiaille ja laivanvarustajille, jotka rakensivat kaupunkiin toinen toistaan komeampia taloja ja huviloita.
Näiden rakennusten yli kahden sadan vuoden mittaiseen historiaan kietoutuu myös monia kummitustarinoita.
Aaveita on on tavattu esimerkiksi Maalarimestari Stendahlin talossa. Siellä ruokasalista makuuhuoneeksi muutetun huoneen tunnelma oli niin painostava, ettei tilassa pystynyt nukkumaan. Tilanne äityi niin pahaksi, että paikalle kutsuttiin meedio.
Tämän mukaan huoneeseen oli hirttäytynyt sydänsurujen piinaama nainen. Samassa talossa on kohdattu myös ilkeäluontoinen naisen haamu, joka kiusasi asukkaita aikansa, mutta katosi sitten kokonaan.
Aavetarinoissa imua. Hotelli Krepelinissä havaittiin puolestaan Casimir Kräpelinin haamu. Erään kerran talon silloinen omistaja katseli iltamyöhään televisiota hämärässä huoneessa, kun seinän läpi lipui utuinen hahmo kapteenin puvussa.
Kun lujahermoinen omistaja tiedusteli, minne henki oli matkalla, aave oli vastannut olevansa menossa Raatihuoneen kokoukseen.
Karvosen mukaan suhtautuminen aavetarinoihin on nykyään sallivampaa kuin aiemmin ja ilmiön ympärillä on imua ja innnostusta.
Karvonen kerää aineistoa kolmanteen aavekirjaansa, joka ilmestyy vuonna 2020.
Karvonen kertoo, että siihen on tulossa myös vaasalainen kohde. Vielä hän ei kuitenkaan voi paljastaa, mikä rakennus on kyseessä.
Anna-Leena Ekroos
