Pakina: Vaatia voi myös itseltään jotain

Espoon Tapiolan seurakunnan työntekijä Merita Hietanen on saanut huippuhyvän idean, jonka voisi kopioida Vaasaankin. Ei, idea ei liity sanan julistamiseen, vaan roskien keräämiseen.

Kampanjan voi siis toteuttaa kuka tahansa, vaikkapa vaaleihin valmistautuva puolue. Tapiolan seurakunta jakaa ilmaiseksi roskapihtejä ja niiden mukana kasseja, joissa on roskapussi, hanskat, käsidesi ja tsemppisuklaa.

Minä hakisin omani pois, vaikka jaossa olisi vain pihdit. Olen nimittäin etsinyt sellaisia, koska koiraa ulkoiluttaessa silmiin osuu tosi paljon poimittavia roskia, varsinkin näin keväällä.

Roskapihtien puute ei kuitenkaan ole, tai ole ollut, suurin este roskien keräilylle, vaan häveliäisyys: Mitä ihmiset sanovat? Siellä se taas rämpii ojanpohjia, eikö sillä muuta tekemistä ole? Kaikki tuntisivat ”Roska-Koivumäen”.

Mutta, jos meitä roskabongareita olisi enemmän, ei yhden ainoan ojia koluavan ukkelin tarvitsisi miettiä, että mitähän ihmiset puhuvat. Se herättäisi enemmänkin kunnioitusta kanssaihmisissä.

Korona-aikana kaduilla ja poluilla on kulkenut paljon porukkaa, koirien kanssa ja ilman. Ajatellaanpa, jos vaikka vain osalla olisi mukanaan roskapihdit ja -pussi. Vaasa olisi Suomen siistein kaupunki.

Oma-aloitteisuutta

Somessa ja yleisönpalstoilla kunnilta vaaditaan palveluita, mutta jospa keräisimme edes roskat itse, emmekä vain odottelisi kaupungin työntekijöitä paikalle. Tässä asiassa yksilö joutuu ottamaan vastuun yhteiskunnan sijasta.

Valtioita kohtaan kansalaisilla on oikeuksien lisäksi myös velvollisuuksia, miksi ei kuntaakin kohtaan. Lainaan John F. Kennedyä: ”Älkää kysykö mitä kunta voi tehdä hyväksenne – kysykää, mitä te voitte tehdä kuntanne hyväksi.”

Koirankakat ovat pieni murhe ojaan heitettyjen muoviroskien ja maskien rinnalla. Muovi säilyy vuosikymmeniä ja muuttuu lopulta mikromuoviksi, joka päätyy ravintoketjuumme.

Tutkijoiden mukaan jo nyt syömme ja hengitämme viikossa mikromuovia yhden pankkikortin verran. Roskan nostaminen maasta ei siis ole pelkkää siivoamista, se on myös ekoteko.

Perhosia vatsassa. Tänä aamuna oli jännä tunne työreppua pakatessa. Aivan kuin olisi odottanut ensimmäistä koulupäivää. Kaikki oli hukassa.

Syy oli tietenkin se, että edellisen kerran lähdin työpaikalle vuosi ja kaksi kuukautta sitten. Nyt agendalla oli Anne Laurilan perehdyttäminen Ikkuna päätoimittajan työn saloihin.

Vesa Koivumäki