Pakina: Otetaan koppi läheisistämme

Saksan perhesurma pysäytti. Uutiset kertovat, että viisi lasta kuoli, kun 27-vuotias äiti paloi loppuun. Tekoa en voi hyväksyä, mutta pelottavaa kyllä, jollain tasolla voin sen ymmärtää.

Olen itse ollut niin yksin ja väsynyt, että ymmärsin äitejä, joilla napsahti. Se on pelottava tunne, ymmärtää jotain noin hirvittävää. Olen äärettömän kiitollinen, että minä jaksoin.

Ja äärettömän surullinen kaikkien niiden perheiden puolesta, joissa se lanka on katkennut, eikä kukaan ole ottanut koppia, ajoissa.

Täydellinen vanhemmuus

Uupumus ja yksinäisyys lienevät nykyvanhemmuuden pahimmat vitsaukset. Media ja some ovat pullollaan kuvia ja tekstejä täydellisistä perheistä ja vanhemmuudesta. Veikkaan, että harvassa perheessä eletään koko ajan, jos koskaan sellaista idylliä.

Moni kuitenkin tavoittelee täydellistä vanhemmuutta, mutta sitä suorittaessaan uupuu, eikä ehkä jaksakaan olla hyvä äiti tai isä. Unohdetaan, että tärkeintä on olla läsnä ja pitää huolta lapsen perustarpeista.

Kodin ei tarvitse aina olla putsplank ja mitä sillä on väliä, jos pienokainen konttaa välillä likaisissa vaatteissa. Itse sain voimaa esimerkiksi avoimista päiväkodeista, niiden ihanilta ohjaajilta ja muilta äideiltä. Voi kun Vaasan kaupunki ymmärtäisi säilyttää avoimet päiväkodit, ne kannattelevat monia.

Välillä jäin kotiin, makoilin lattialla ja katselin kahta vaippapyllyäni, jotka touhusivat ympärilläni ja päälläni. Ja podin huonoa omaatuntoa.

Mistä? Siitä, että minun pitäisi jaksaa, enemmän. Jaksaa olla äiti, isä, isovanhemmat, kaikki. Ja jaksoinhan minä, ainakin olla äiti ja se riitti. Veikkaan, että tuo huono omatunto on tuttu tunne, tavalla tai toisella, jokaiselle vanhemmalle. Ja hyvä niin, sillä joku viisas on joskus sanonut, että vanhemman huono omatunto on lapsen paras suoja.

Yksin ei ole hyvä

Olen kiitollinen heille, jotka ottivat meistä kopin, erityisesti varamummolallemme. Olen myös kiitollinen kokemuksistani, koska ne auttavat minua ymmärtämään, jopa noita elämän synkimpiä asioita.

Ymmärrys yksin ei riitä eikä auta ketään, mutta toivon, että pienillä teoilla voin ehkä vuorostani olla ottamassa koppia toisista. Toivon, että jokainen katsoisi ympärilleen, kutsuisi vaikka yh-äidin tai -isän lapsen leikkimään luokseen tai pysähtyisi kysymään naapurin pikkulapsiperheen kuulumisia.

Apua kannattaa tarjota, sillä suurimmalle osalle meistä sen pyytäminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Yksin ei kenenkään ole hyvä olla.

Katja Lahti